Muotikuvitus modernismin umpikujassa

Nuoruus, kauneus, femininiisyys, melankolia, välinpitämättömyys. Pohjoismainen nykyinen muotikuvitus on melko konservatiivista, kuten Tallinan taideteollisen museon näyttely New Nordic Fashion Illustration II antaa katsojan ymmärtää yli kahdenkymmenen kuvittajansa töistä. Näyttely on jatkoa Helsingissä muutamia vuosia sitten esiteltyyn New Nordic Fashion Illustration I näyttelyyn. Syksyyn saakkaa museossa jatkuva näyttely on ajankohtainen läpileikkaus muotikuvitusta vaivaasta tylsistymisentilasta: valkoihoinen, eurooppalainen nuori nainen on taiteilijan objektiivin jäykistämänä ja poseeraa muotilehdistä tutuissa asennoissa seisoen, istuen, maaten tai selin katsojaan. Kasvoilla on joko neutraali, melankolinen tai flirttaileva ilme. Naista koristaa femiininisen mystiikan loputtomasti toistetut troopit ja symbolit kuten erilaiset kukat ja eläimet linnuista metsäkauriisiin ja kaniineihin. Nuorten kuvittajien taiteelliset vaikutteet on helppo jäljittää jo pelkästään pinnallisen taiteentuntemuksen perusteella: postimpressionistien rohkeat värikentät ilman selviä ääriviivoja tai symbolistien sublimoitu erotiikka, jossa naisen mystisinen ja eroottinen psyyke ulkoistetaan metsiin ja eläimiin. Mukana vaikutteissa ovat myös japanilaisten puuppiirrokset, joissa kuviointi ja matta väritys on nostettu valoja ja varjoja tärkeämmiksi sekä pop-taiteesta tuttu postmoderni, epäsymmetrinen muotokieli kirkkaine printtikuvioineen.

Lukuunottamatta 70- ja 80-luvun poptaiteesta lainattua kuviointia, (pohjoismaalainenkin) muotikuvitus on kuitenkin edelleen voimakkaasti kiinni modernismissa muun visuaalisen taiteen hajottua jo vuosikymmeniä sitten postmoderneiksi pirstaleiksi. Kaupallisen taiteen ja graafisen suunnittelun kykenemättömyys harpata pois modernismin mukavuusalueelta onkin pääsyy juuri esimerkiksi pohjoismaisten muotikuvittajien pysähtyneisyydelle. Jotta kuvitus olisi aidosti raikasta, olisi uskallettava siirtyä pois varsinaisen muodin areenalta kohdi taidetta ja luoda uusia assosiaatioita muodin ja taiteen väliselle suhteelle. Missä piilevät fragmentoituneesti esitetyt vartalot, androgyynisyys, feminismi tai postkolonialismi? Muotikuvituksen laiskuus avant-gardismiin tai muodin, värien ja vartalon uusien esittämistapojen etsintään onkin todennäköisesti syventänyt kuilua sen ja muun epäkaupallisen kuvataiteen välillä. Sen sijaan, että nuoret kuvittajat loisivat uutta, näyttelyyn valitutkin tyytyvät vahvistamaan jo olemassa olevia assosiaatioketjuja muodin ja kepeän estetiikan, toistamisen ja normikritiikittömyyden välillä niin muoto- ja värikielellään puhumattakaan aiheittensa representaatiosta. Kuten niin usein tämän kaltaisissa näyttelyissä, taiteilijat eivät tee taidetta vaan kuvitus vakiintuneena instituutiona puhuu taiteilijoita, jotka perinteeseen kiinnittyessään pyrkivät vain viittaamaan edelläkävijöihinsä luoden sisäsiittoisen ja normatiivisuuteen nojaavan esitystavan. Kukkia, isosilmäisiä tyttöjä, räikeitä väripintoja ja printtejä, kukkia, valkoihoisia tyttöjä, metsäneläimiä ja melankolisia tyttöjä.

Esimerkiksi norjalaisen Hans Christian Örenin teoksia luonnehditaan teosesittelyssä surrealistisiksi, mutta valitettavasti 80-luvun Memphis-Milanon sohvaverhoilukuviointia muistuttavien abstraktien muotojen liimaaminen naiskasvojen ja vartalojen päälle ei vielä välitä katsojalle kokemusta todellisuuden ylittämisestä. Suomalaisen, kansainvälisestikin hyvin menestyneen Laura Laineen pitkät ja langanlaihat naishahmot eivät tuo mitään uutta kommenttia muodin representaatioon ilmiönä, mutta sen sijaan voittavat poikkeuksellisessa muotokielessään. Laine yhdistää sarjakuvista ja animaatiosta tutun liioittelevuuden klassisiin muotivalokuvien poseerauksiin. Tuloksena on hieroglyfimäisiä, jännitteisiä vartalonmuotoja, jotka pullistelevat, kapenevat ja valuvat kuin avantgardistisen veistokset. Muuten viehättävyydessä ja helpossa estetiikassa vellovasta massasta erottuu myös toinen suomalainen, Jarno Kettunen, jonka voisi sanoa olevan ainoa, joka on uskaltanut astua pois normatiivisen estetiikan hegemoniasta kohti uudempaa näkemyksellisyyttä. Kettusen esittelyteksti kuvaa tämän teosten herättävän tunteita mystisyydestä ja eleganssista, mutta katsoja voiskin lukea taiteilijan ansioksi juuri eleganssin ja mystisyyden epätoivoisen tavoittelun puuttumisen. Hänen luonnosmaiset, lapsenomaiset, androgyynit, valuvat ja fragmentoituneet hahmonsa ovat raikas tuulahdus muuten niin saturoituneen muotikuvaston joukossa. Suttuisista hahmoista on vaikea erottaa sukupuolta tai edes onko hahmo lapsi vai aikuinen. Niiden kiinnostavuus piilee osittain huolettomassa minimalismissa ja vain viittellisissä siveltimen vedoissa ja toisaalta jopa häiritsevässä abjektimaisuudessa, jota ilmentävät vesivärisotkuksi räjähtäneet päät, veritahrojen näköiset punaiset asusteet ja epätasapainoiset vartalot. Kolmannen kunnianmaininnan modernismin suossa ansaitsee vielä ruotsalainen Sara Andreasson, jonka muotokieli on sinänsä konventionaalista räikein väripinnoin ja Matisse-tyylisin hahmoin, mutta joka erottuu joukosta ironiallaan ja alleviivatulla karskiudellaan. Andreassonin kuvissa olevat naiset esittelevät fitness-elämäntapaa urbaanisti pukeutuneena ja lihaksikkaina, mutta samaan aikaan kääntävät kuvastoon kuuluvan puhtaan ja terveellisen elämäntavan päälaelleen kuluttamalla roskaruokaa ja istumalla puistossa ulostamassa. Naisten maskuliiniset, suuret ja bodatut vartalot sekä vaatteista tursuava ihokarvoitus luovat kontrastia urheiluvaatteisiin, napapaitoihin ja farkkuihin assosioituvalle puhtaalle, eteeriselle ja tervehenkiselle tyttömäisyydelle. Pienen osan Uuden pohjoismaisen muotikuvituksen näyttelystä voisikin lukea vuorovaikutussignaaleiksi ja alaviitteksi itse muodille ja pukeutumiselle, mikä on  tervettullutta hajuttomaksi, mauttomaksi ja sementtimäiseksi kierrätetyn perinteisen estetiikan ja muotikuvituksen maailmassa.