Muotikuvitus modernismin umpikujassa

Nuoruus, kauneus, femininiisyys, melankolia, välinpitämättömyys. Pohjoismainen nykyinen muotikuvitus on melko konservatiivista, kuten Tallinan taideteollisen museon näyttely New Nordic Fashion Illustration II antaa katsojan ymmärtää yli kahdenkymmenen kuvittajansa töistä. Näyttely on jatkoa Helsingissä muutamia vuosia sitten esiteltyyn New Nordic Fashion Illustration I näyttelyyn. Syksyyn saakkaa museossa jatkuva näyttely on ajankohtainen läpileikkaus muotikuvitusta vaivaasta tylsistymisentilasta: valkoihoinen, eurooppalainen nuori nainen on taiteilijan objektiivin jäykistämänä ja poseeraa muotilehdistä tutuissa asennoissa seisoen, istuen, maaten tai selin katsojaan. Kasvoilla on joko neutraali, melankolinen tai flirttaileva ilme. Naista koristaa femiininisen mystiikan loputtomasti toistetut troopit ja symbolit kuten erilaiset kukat ja eläimet linnuista metsäkauriisiin ja kaniineihin. Nuorten kuvittajien taiteelliset vaikutteet on helppo jäljittää jo pelkästään pinnallisen taiteentuntemuksen perusteella: postimpressionistien rohkeat värikentät ilman selviä ääriviivoja tai symbolistien sublimoitu erotiikka, jossa naisen mystisinen ja eroottinen psyyke ulkoistetaan metsiin ja eläimiin. Mukana vaikutteissa ovat myös japanilaisten puuppiirrokset, joissa kuviointi ja matta väritys on nostettu valoja ja varjoja tärkeämmiksi sekä pop-taiteesta tuttu postmoderni, epäsymmetrinen muotokieli kirkkaine printtikuvioineen.

Lukuunottamatta 70- ja 80-luvun poptaiteesta lainattua kuviointia, (pohjoismaalainenkin) muotikuvitus on kuitenkin edelleen voimakkaasti kiinni modernismissa muun visuaalisen taiteen hajottua jo vuosikymmeniä sitten postmoderneiksi pirstaleiksi. Kaupallisen taiteen ja graafisen suunnittelun kykenemättömyys harpata pois modernismin mukavuusalueelta onkin pääsyy juuri esimerkiksi pohjoismaisten muotikuvittajien pysähtyneisyydelle. Jotta kuvitus olisi aidosti raikasta, olisi uskallettava siirtyä pois varsinaisen muodin areenalta kohdi taidetta ja luoda uusia assosiaatioita muodin ja taiteen väliselle suhteelle. Missä piilevät fragmentoituneesti esitetyt vartalot, androgyynisyys, feminismi tai postkolonialismi? Muotikuvituksen laiskuus avant-gardismiin tai muodin, värien ja vartalon uusien esittämistapojen etsintään onkin todennäköisesti syventänyt kuilua sen ja muun epäkaupallisen kuvataiteen välillä. Sen sijaan, että nuoret kuvittajat loisivat uutta, näyttelyyn valitutkin tyytyvät vahvistamaan jo olemassa olevia assosiaatioketjuja muodin ja kepeän estetiikan, toistamisen ja normikritiikittömyyden välillä niin muoto- ja värikielellään puhumattakaan aiheittensa representaatiosta. Kuten niin usein tämän kaltaisissa näyttelyissä, taiteilijat eivät tee taidetta vaan kuvitus vakiintuneena instituutiona puhuu taiteilijoita, jotka perinteeseen kiinnittyessään pyrkivät vain viittaamaan edelläkävijöihinsä luoden sisäsiittoisen ja normatiivisuuteen nojaavan esitystavan. Kukkia, isosilmäisiä tyttöjä, räikeitä väripintoja ja printtejä, kukkia, valkoihoisia tyttöjä, metsäneläimiä ja melankolisia tyttöjä.

Esimerkiksi norjalaisen Hans Christian Örenin teoksia luonnehditaan teosesittelyssä surrealistisiksi, mutta valitettavasti 80-luvun Memphis-Milanon sohvaverhoilukuviointia muistuttavien abstraktien muotojen liimaaminen naiskasvojen ja vartalojen päälle ei vielä välitä katsojalle kokemusta todellisuuden ylittämisestä. Suomalaisen, kansainvälisestikin hyvin menestyneen Laura Laineen pitkät ja langanlaihat naishahmot eivät tuo mitään uutta kommenttia muodin representaatioon ilmiönä, mutta sen sijaan voittavat poikkeuksellisessa muotokielessään. Laine yhdistää sarjakuvista ja animaatiosta tutun liioittelevuuden klassisiin muotivalokuvien poseerauksiin. Tuloksena on hieroglyfimäisiä, jännitteisiä vartalonmuotoja, jotka pullistelevat, kapenevat ja valuvat kuin avantgardistisen veistokset. Muuten viehättävyydessä ja helpossa estetiikassa vellovasta massasta erottuu myös toinen suomalainen, Jarno Kettunen, jonka voisi sanoa olevan ainoa, joka on uskaltanut astua pois normatiivisen estetiikan hegemoniasta kohti uudempaa näkemyksellisyyttä. Kettusen esittelyteksti kuvaa tämän teosten herättävän tunteita mystisyydestä ja eleganssista, mutta katsoja voiskin lukea taiteilijan ansioksi juuri eleganssin ja mystisyyden epätoivoisen tavoittelun puuttumisen. Hänen luonnosmaiset, lapsenomaiset, androgyynit, valuvat ja fragmentoituneet hahmonsa ovat raikas tuulahdus muuten niin saturoituneen muotikuvaston joukossa. Suttuisista hahmoista on vaikea erottaa sukupuolta tai edes onko hahmo lapsi vai aikuinen. Niiden kiinnostavuus piilee osittain huolettomassa minimalismissa ja vain viittellisissä siveltimen vedoissa ja toisaalta jopa häiritsevässä abjektimaisuudessa, jota ilmentävät vesivärisotkuksi räjähtäneet päät, veritahrojen näköiset punaiset asusteet ja epätasapainoiset vartalot. Kolmannen kunnianmaininnan modernismin suossa ansaitsee vielä ruotsalainen Sara Andreasson, jonka muotokieli on sinänsä konventionaalista räikein väripinnoin ja Matisse-tyylisin hahmoin, mutta joka erottuu joukosta ironiallaan ja alleviivatulla karskiudellaan. Andreassonin kuvissa olevat naiset esittelevät fitness-elämäntapaa urbaanisti pukeutuneena ja lihaksikkaina, mutta samaan aikaan kääntävät kuvastoon kuuluvan puhtaan ja terveellisen elämäntavan päälaelleen kuluttamalla roskaruokaa ja istumalla puistossa ulostamassa. Naisten maskuliiniset, suuret ja bodatut vartalot sekä vaatteista tursuava ihokarvoitus luovat kontrastia urheiluvaatteisiin, napapaitoihin ja farkkuihin assosioituvalle puhtaalle, eteeriselle ja tervehenkiselle tyttömäisyydelle. Pienen osan Uuden pohjoismaisen muotikuvituksen näyttelystä voisikin lukea vuorovaikutussignaaleiksi ja alaviitteksi itse muodille ja pukeutumiselle, mikä on  tervettullutta hajuttomaksi, mauttomaksi ja sementtimäiseksi kierrätetyn perinteisen estetiikan ja muotikuvituksen maailmassa. 

Hilma af Klint

Hilma af Klint ja  näkymätön maailma

Hilma af Klint on epäilemättä yksi taidehistorian suurimmista kysymysmerkeistä. Hänen omien vaatimustensa mukaan hänen taideteokset näytettiin maailmalle vasta pitkään hänen kuolemansa jälkeen, ja näin ollen af Klint jäi vallitsevan taidekaanonin ulkopuolelle vaikka häntä voisi jälkeenpäin pitää abstraktin taiteen tärkeänä pioneerina. Tukholmassa ja Tallinnassa esillä olleessa näyttelyssä pyritään ymmärtämään paremmin tämän taiteijlijan toimintaympäristöä ja luomistyötä, avaamalla myös teosten historiallista kontekstia. Kun af Klint aloitti taiteellis-filosofisen projektinsa 1800-luvun loppupuolella elektromagneettiset aallot ja röntgensäteet oli vastikään löydetty ja kiinnostus näkymätöntä maailmaa kohti oli muutenkin vahvaa yhteiskunnassa. Lisäksi muiden kulttuurien uskomusjärjestelmät, etenkin itämaiset opit, olivat enenevissä määrin tulleet tutuiksi myös länsimaisille älymystölle ja teosofian kautta pyrittiin integroimaan näitä elämänkatsomuksia - tosin keskittyen usein varsinkin kristinuskoon yleismaailmallisuuteen. af Klint voidaan pitää esoteerisena taiteilijana; hänen osallistumisensa seansseihin ja suuntautuminen teosofiaan on usein antanut hänelle mystikon leiman. Myös näyttelyssä välittyy kuva af Klintistä etenkin näkymättömän henkimaailman tulkitsijana.

Usein on tuotu esille, että af Klint itse oli vakuuttunut siitä että hän toimi yksinkertaisesti viestin välittäjänä; hän ei nähnyt omia tuotoksiaan siinä mielessä niinkään esteettisenä tai symbolisena projektina vaan pikemminkin ajatteli seuraavansa henkimaailmasta saatuja ohjeita. Seansseissa hän usein harrasti automaattikirjoitusta ja -piirustusta, ja näissä teoksissa hänen työnsä näkymättömän kätilönä korostuu. Tämä tekee toki hänen taiteestaan epäilyttävän monessa mielessä. Pitikö hän itseään taiteilijana, vai olivatko hänen pyrkimyksensä pikemminkin hengellisiä? Mitä me katsomme kun katsomme hänen maalauksiaan - ovatko esimerkiksi temppeliin tarkoitetut maalaukset (målningarna till templet) teosofian ajattelun visualisointia ja meditaation apuvälineitä pikemmin kuin taiteellista toimintaa sen vakiintuneessa merkityksessä? af Klintin itse kertomansa mukaan hän maalasi nämä taulut ilman mitään etukäteissuunnittelua, toteuttaen vain hänen kauttaan siirtynyttä sisältöä ja ymmärtämättä edes itse mitä hän oli maalaamassa. Taulut oli tarkoitettu mahdolliseen temppelirakennukseen, jonka piti olla muodoltaan spiraali jossa edetään kohti keskipistettä (spiraali on yksi af Klintin eniten käyttämistä symboleista). Myös tavallisessa taidenäyttelyssä korostuu tosin tällainen saumattomasti etenevä matka eri todellisuuden tasojen läpi.  Toisaalta af Klint onnistuu myös ylittämään teosofisen opin teoksissaan. Hän ei vaikuta nojanneen valmiiseen uskomusjärjestelmään, vaan todella etsivän jatkuvasti uusia ovia avattaviksi. Hänen muistiinpanoistaan välittyy myös analyyttista ajattelua, avointa epäröintiä ja älyllistä kurinalaisuutta.

Yksi teema af Klintin taiteessa on jatkuva vuoropuhelu orgaanisen, reaalisen maailman sekä äärimmäisen abstraktin, geometrisen dimension välillä. Samalla niissä kuvautuu erilaiset polaariset suhteet - valo/pimeys, hyvä/paha, maskuliininen/feminiininen jne. Molemmat ovat vahvasti läsnä esimerkiksi sarjassa ”Evolutionen”. Sarja alkaa taululla, jossa korostuu mustan ja valkoisen kontrasti. Spiraali näkyy tässäkin tärkeässä roolissa.

Sarjan neljäs maalaus muistuttaa ensimmäistä, mutta polariteettia on nyt häivytetty hieman. Tässä sen sijaan keskeisenä polariteettina näkyy maskuliinisen ja feminiinisen välillä. Iris Müller-Westermannin esittämän tulkinnan mukaan tässä maskuliininen periaate voidaan tässä nähdä Platonin luola-analogian mukaisesti tuijottamassa maailmankaikkeuteen näkemättä kuitenkin sitä ohjaavia näkymättömiä voimia (jotka on esitetty hänen päänsä yläpuolella). Saman tulkinnan mukaan feminiininen esitetään tässä pitäen kierrettä ilmentävää simpukkaa, samalla koskettaen kädellään maalauksen keskellä olevaa simpukkaa, mikä symboloi kuuntelevaa ja intuitiivista yhteyttä maailmankaikkeuteen:

Sarjan kuudennessa maalauksessa ilmaisu muuttuu jälleen. Maalauksen keskiössä näkyy pyöreä muoto jossa on ikään kuin kukan terälehtiä. Värejä on nyt useampia. Mies ja nainen nähdään nyt pukeutuneina, ja heidän lisäksi maalauksessa näkyy kaksi käärmettä. Mahdollisesti taulu voisi lukea viittauksena kristinuskon luomiskertomukseen, hyvän ja pahan väliseen kamppailuun ja jälleen kerran vastakohtien yhdistymisestä syntyvästä hedelmöityksestä, josta ylhäällä keskellä nouseva kukka voisi kertoa:

Sarjan maalauksessa nro 16 ilmaisu on jo täysin abstraktilla ja symbolisella tasolla. Tässä edellä näytetyt polariteetit ovat läsnä enää värien kautta; maskuliinista prinsiippiä edustaa keltainen ja feminiinistä sininen, myös musta/pimeä ja valkoinen/valo näkyvät tässä. Polariteetti energian ja aineen välillä on kuvattu tässä kirjaimin u ja w - af Klint käyttää näitä ja monta muita symboleja joiden tulkitseminen on melko haastavaa (tässä nojaudutaan Müller-Westermannin tulkintoihin).

Tauluissa vallitseva tasapaino edellä mainittujen polariteettien välillä on ehkä juuri se asia, joka tuo mieleen mandalat ja muut meditaation välineet sekä myös tänä päivänä popularisoitujen yin/yang ym. harmoniaa painottavia ajattelukaavoja. Kuitenkin tässä piilee vaara. Taiteellisesti harmonia on merkityksetön ja tylsä, eikä siitä voi varsinaisesti syntyä mitään uutta. Af Klintin maalauksissa esitetään kyllä maailmankaikkeuden perimmäistä ykseyttä, mutta tämä on kaukana harmoniasta. Pikemminkin teoksissa nähdään jatkuva dialektiikka, jossa ykseydestä syntyvät polariteetit jatkuvasti liukenevat uusiin synteeseihin ja muodostavat uusia teesejä ja antiteesejä. Tällainen Hegeliläinen luenta on mielekäs myös ajatellen Af Klintin pyrkimyksiä kuvata evoluutiota ja historiaa; edellä mainitun sarjan voisi myös ajatella kuvaavan miten henki vieraantuu itsestään tullessaan materiaaliseen olomuotoon ja uudelleen toteuttaa itseään historiallisen kehityksen kautta.